Kotihoitoon tutustuminen

10.3.  Vanhustenhoito

Viime viikon perjantaina oli ensimmäinen tutustumiskäynti. Pääsimme tutustumaan Tokion kotihoidon yksikköihin. Meistä Milia ja Kaisa vierailivat Shibuyan kaupunginosassa, Heli tutustui Meguron toimintaan. Molemmissa paikoissa otettiin opiskelijat hyvin vastaan, vaikka meidän välillä olikin pieni kielimuuri. Me emme puhu japania, eivätkä paikkojen työntekijät osanneet englantia. Onneksi saamme aina vierailukäynneille jonkun koulumme työntekijän tai opiskelija mukaan, joka toimii tulkkina osapuolten välillä.

  Perjantain tarkoitus oli tutustua vanhusten kotihoitoon. Pääsimme kaikki vierailemaan potilaiden kotona. Tokiossa kotihoidon kulkuvälineenä toimii yleensä sähköpyörä, joka oli meille kaikille uusi tuttavuus. Jos ajatus pelkästä sähköpyörän käytöstä pelotti, niin siihen pitää lisätä myös tosiasia, että pyöräily tapahtuu keskellä Tokion ruuhkia. Heli mm. unohti kysyä pyörän jarrujen sijaintia, ja tämäkin tuli mieleen vasta alamäessä... Japanilaiset olivat aivan ihmeissään, kun kerroimme ettei Suomessa sähköpyörät ole niin yleisiä.

Paikkojen hoitajat napsivat aina välillä kuvia vierailujen aikana, ja osa päätyi myös meille asti. Tässä Kaisa sähköpyörän kanssa.

  Kotona hoitajat mittasivat potilailta kaikki normaalit perus elintoiminnot, eli verenpaineen, hapetuksen, sykkeen ja lämmön. Helin ensimmäinen vierailu oli 95 vuotiaan, dementiaa sairastavan naisen tykönä. Vanhus asui yksin perinteisessä japanilaisessa kodissa, jossa jo pelkästään sisäänkäynti oli ison kynnysten ja portaiden jälkeen. Koska vanhus oli motorisesti hyvässä kunnossa, pyrittiin sitä ylläpitämään jumpalla ja verryttelyillä. Samalla harjoitettiin aivojumppaa erilaisilla vaativimmilla motorisilla liikkeillä. Jumpan jälkeen testattiin hänen kykyään  kirjoittaa ja laskea. Hoitaja kertoi tuloksista, että nainen osaa kyllä vielä lukea, mutta japanilaisten kanjien kirjoittaminen ei enää luonnistu. Matematiikan tehtävät ovat kuulemma olleet aina vanhukselle mieluisia. Käynnin jälkeen keskustelimme vanhuksen asioista. Kotihoito käy hänen tykönään kerran viikossa ja hänen poikansa on aina ruoka-aikoina äitinsä tykönä. Naisella oli sairaalasänky, jonka hänen Long-Term Care Insurance oli hänelle taannut. Kyseinen vakuutusmalli on pakollinen Japanissa kaikille yli 65 vuotiaille, ja koska asia on hieman erilainen kuin meille Suomessa, kirjoittelemme siitä ihan oman päivityksensä.

  Milian ja Kaisan käynnit Shibuyan yksikössä olivat pääosin vuodepotilaita. Koska hoitopaikat ovat myös Japanissa kiven alla, on perheellä suuri rooli vanhustensa hoitamisessa. Kotisairaanhoito on täällä myös ihan täynnä. Kuitenkin hoitajat pystyivät antamaan noin 30-60 minuutin käyntejä potilaidensa koteihin.  Vierailujen aikana paikalla oli yhdessä paikassa myös lääkäri. Potilaiden seinillä oli kalenterit, mihin oli merkattu, minä viikon päivänä tulee mikäkin hoitaja. Esim. yhtenä päivänä tulee pelkästään lääkkeiden jakaja, toisena päivänä ''helper'' joka on rinnastettavissa suurin piirtein kodinhoitajaan, myös lääkäri käy viikoittain hoitajien ja toimintaterapeuttien lisäksi. Hammaslääkäri käy kotona aina tarpeen mukaan.

Kotisairaanhoidon työvaatteisiin kuuluu siistit, mustat housut, kauluspaita ja essu, joka tuo meille mieleen muumimamman

  Saimme keskustella hoitajien kanssa kotihoidon toimivuudesta täällä, ja japanilaiset olivat erittäin kiinnostuneita suomalaisesta kotihoidosta. Hoitopaikkatilanne on samanlainen kummassakin maassa, ikääntyvä väestönrakenne tuottaa ongelmia terveydenhuollolle. Japanissa moni vanhus kokee haluavansa sairaalahoitoa, ja jos vain mahdollista, yliopistollisestasairaalasta. Kotihoito käy potilaan tykönä tämän kunnosta riippuen. Yleensä käyntejä on yksi per päivä, mutta vakavimmissa tilanteissa, esim. syövän loppuvaiheessa käyntejä voi olla kolme kertaa vuorokaudessa. Yksiköt toimivat kellon ympäri, joten yöaikaan hoitaja on puhelinyhteyden päässä potilaasta, jos tämä tarvitsee apua. Ja toisin kuin muut sairaanhoitajat, kotihoidon hoitajat saavat ottaa potilailta verikokeita. Täällä kotisairaanhoitajien palkka on suurempi kuin sairaalassa työskentelevien hoitajien. Tätä perusteltiin isommalla vastuulla. Siitä kertoo myös se, että vasta valmistuneita sairaanhoitajia ei oteta töihin kotihoitoon. Heidän pitää ensin olla töissä muualla, hakemassa vastuuta. Myös koulumme opiskelijat ovat sanoneet, etteivät olisi valmiita heti valmistuttuaan työskentelemään kotihoidossa juuri sen suuren vastuun vuoksi.

                                                                                                                                                                                                                                                               

13.-14.3 Lastenhoito

Alkuviikosta vierailimme uudelleen kotisairaanhoidossa, mutta tällä kertaa lastensairaanhoidon puolella. Tokiossa suurin osa kotihoidon asiakkaista on vanhuksia, mutta myös kaikenikäisiä asiakkaita on. Kotihoidossa lapsipotilaiden luokse kotiin voivat mennä ne hoitajat, jotka ovat joskus aikaisemmin työskennelleet sairaalassa lastenosastolla. Lapset, joiden tykönä vierailimme, oli jonkin asteen kehitysvamma. Onneksi Hikarigaokan yksikössä oli sen verran vähän sähköpyöriä, että pääsimme autolla kulkemaan paikkojen välillä.

  Ensimmäinen vierailu oli perheessä, jonka kuusi vuotias poika oli kärsinyt koko ikänsä eräänlaisesta lihasrappeumataudista. Kotihoito kävi tämän tykönä joka päivä kylvettämässä pojan ja huolehtimassa tämän ihon kunnosta. Poika makasi sairaalasängyssä, jonka hän oli saanut ollessaan yksi vuotias. Perhe oli itse maksanut sängyn hinnasta 10%, valtion maksaessa loput 90%. Tämä johtui pojan hyvästä vakuutuksesta. Koska pojalla toimivat vain kaksi sormea ja silmät, tämän äiti oli käytännössä koko ajan kotona pojan kanssa, hän pääsi pois kodista vain silloin, jos kotihoito ja ''helper'' oli talossa kauan. Sama koski toista vierailukohdetta, jossa äiti oli kotona yksi vuotiaan Down-lapsen kanssa. Lapsen keuhkot eivät olleet vielä kokonaan kehittyneet, joten hänellä oli koko ajan cpap käytössä. Hoitajan kylvettäessä tytölle laitettiin happiviikset. Viimeisessä paikassa meillä oli vastassa viisi vuotias Wolf-Hirschhorning syndroomaa sairastava tyttö. Tyttö oli juuri päässyt kotiin pitkältä sairaalajaksolta, joten hoitajat käyvät tarkistamassa tämän kotiutumisen jälkeistä vointia.

Down-tyttöä huvitti suuresti meidän suomenkieli.

  Kaikissa perheissä perheet olivat todella avoimia ulkomaalaisiin opiskelijoihin. Ensimmäisen perheen vanhemmat ovat sitä mieltä, että he haluavat levittää tietoa poikansa sairaudesta, eivätkä he halua piilotella tätä. He ovat kuulemma päästäneet tv-ryhmänkin kuvaamaan kotoaan. Myös itse poika oli kovin kiinnostunut vieraista ihmisistä. Poika kommunikoi silmiensä avulla ja ilmoitti ihmettelevänsä meidän pituutta. Hän oli myös erittäin iloinen siitä, kun kehuimme hänen tukkaansa. Pojalla oli samanlainen kalenteri seinällä, kuin vanhuksilla. Hoitajien lisäksi hänellä kävi myös opettaja, joka opetti häntä lukemaan, jotta tulevaisuudessa kommunikointi olisi helpompaa.
  Toisessa perheessä äiti oli todella avoin tyttärensä vammasta, ja hän oli heti tarjoamassa meille, että haluammeko ottaa tytön syliin. Sama koski kolmatta perhettä, jossa äiti selitti hoitajien puolesta lapsensa taustat. Kaikki lapset onnistuivat sulattamaan meidän sydämet.




  Koska kotisairaanhoidon yksiköt eivät kyenneet ottamaan kaikkia kolmea yhtä aikaa ohjaukseen, Kaisa kävi Hikarigaokassa maanantaina, Heli ja Milia tiistaina. Tiistaina Kaisa kävi vierailulla eräänlaisessa neuvolassa, missä tehtiin 3-4 kuukauden vanhoille vauvoille terveystarkastuksia. Samassa tilassa oli päälle 20 äitiä ja lasta odottamassa vuoroaan. Tarkastus piti sisällään äidin haastattelun, lapsen punnituksen, pituuden, pään ja rintakehän mittauksen. Lääkäri tarkasti myös lapselta mm. silmät, lonkat ja niskan liikkuvuuden. Koska tarkastus tehdään kerran kuukaudessa, Heli ja Milia voivat myös päästä mukaan.

  Oli ihanaa huomata yhteys perheiden ja kotihoidon välillä. Perheen äidit olivat onnellisia saamaansa apuun ja heille ja hoitajille oli muodostunut hyvä ja luottava suhde. Hikarigaokan yksikkö on jokaisen potilaan tykönä noin tunnin verran. He kuitenkin pyrkivät järjestämään aina 1-2 kertaa kuukaudessa neljän tunnin käyntejä yhden perheen tykönä. Näin lapsen äiti voi viettää niin sanottua omaa aikaansa, lähtien hetkeksi ulos kodistaan. Perheen oma arki otettiin myös huomioon aikatauluissa. Aikataulu esim. muuttui kesken päivän, viimeisen perheen äidin ilmoitettua, että haluaa käynnin tapahtuvan tuntia myöhemmin kuin normaalisti. Hoitajat sanoivat, että käynnit tapahtuvat aina perheen ehdoilla.

                                                                                                                                                                                                                                                             

 Kokemukset olivat kaiken kaikkiaan opettava ja silmiä avaavia. Olimme kaikki yhtä mieltä, että kaikki tapaamiset olivat mahtavia. Vastaanotto sekä hoitajilta, että perheiltä oli erittäin hyvä. Kaikki yksiköt, Shibuya, Meguro ja Hikarigaoka olivat selkeitä vierailukohteita, sillä jokaisella oli samat toimintaperiaatteet.

P.S. Olemme ihan tyytyväisiä tämän hetkisiin ''lenkkipolkuihimme''